Kun olin vielä pieni

Pienenä pojan nulikkana pulkkamäessä kavereiden kanssa, lumisotaa tuntikausia aina iltahämärään asti ja kesäisin uimassa isolla porukalla. Lapsuus on aikaa, jolloin pitäisi saada mahdollisuus temmeltää vapaana ennen kuin ympäröivä maailma alkaa lähes vääjäämättä vakavoitua iän myötä. Pienenä suurimpien murheiden olisi pitänyt olla makeisten hintakehityksen tasolla ja mitä illalla kaveriporukalla tekisi. Kuitenkin valitettavasti lähellekään aina tilanne ei ole tämä. Joskus kotiongelmat, jatkuva koulukiusaus tai jokin vastaava elämää rasittava tekijä vaikeuttaa lapsuudesta nauttimista ja normaalia kasvua. Jos kasvuympäristö ei tunnu turvalliselta, voi lapsi vakavoitua ja uppoutua murheisiin.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun pohdin viimeisen vuoden aikana kokemiani muutoksia. Tuntuu kuin olisin löytänyt lapsuuteni uudelleen ja alkanut vapautua turhasta murehtimisesta sekä sallinut itselleni paljon leikkimielisyyttä. Kaikenlaisesta sähläämisestä on tullut osa itseäni kuten huumorintaju. Joskus pelleily, jota esiintyy melko usein nykyisin, tuntuu silloin tällöin hieman rasittavalta, mutta enimmäkseen se on ollut vapauttavaa. Muutettuani asumaan itsekseni hieman yli puoli vuotta sitten olen tuntenut ensimmäistä kertaa olevani todellakin vapaa: kaikki on omissa käsissä eikä kukaan ole kertomassa, mitä voin tehdä ja mitä en. Toivonkin, että kykenen säilyttämään nykyisen leikkimielisen asenteeni elämää kohtaan ,sillä mielestäni lapsuuden ei tarvitsisi koskaan todella loppua täysin: aikuistenkin maailmassa on aina käyttöä leikkimielisyydelle ja lapsenomaiseen tapaan tarkastella maailmaa.

Täydellisyys

Varmastikin monet miettivät joskus, miten voisivat olla parempia joissain asioissa; ainakin minä itse pohdin välillä, missä voisin olla parempi. Joskus lähdemme pyrkimään kohti haluamaamme päämäärää kehittämällä itsejämme. Joillakin tämä itsensä kehittäminen voi edetä täydellisyyteen pyrkimiseen. Täydellisyydellä voimme tarkoittaa esimerkiksi tilaa, jossa ihminen on todella hyvä niin monessa asiassa kuin mahdollista. Kuitenkin eri ihmisillä on erilaisia käsityksiä täydellisyydestä, mikä johtaakin kysymykseen: mitä täydellisyys todellisuudessa on? Itse näen asian siten, ettei ihminen edes voi ymmärtää täydellisyyttä. Kaikki mitä meille on opetettu, mitä olemme nähneet ja miten katsomme maailmaa vääristävät kuvaamme täydellisyydestä. Jotkut voivat riuduttaa itsensä erittäin heikkoon kuntoon tavoitellessaan ulkoista täydellisyyttä; toiset polttavat itsensä loppuun yrittäessään kehittää itseään loputtomiin.

Itse näen ihmisten olevan täydellisimmillään, kun he ovat täysin omia itsejään kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Usein pienet viat voivat korostaa hyviä puolia. Se miten jokainen katsoo maailmaa omasta näkövinkkelistään, on saanut minut ajattelemaan, ettei mikään ole niin epätäydellistä kuin täydellisyys. Päätelmä johtuu siitä, miten täydellisyyteen liitetään usein erilaisia äärimmäisyyksiä ja suuria vaatimuksia. Useimmiten kun ihmiset ajattelevat täydellisyyttä, he näkevät vain yhden tai muutaman puolen asiasta, mutta täysi kokonaisuus jää hahmottamatta - varmasti myös itsellänikin. Siksi näenkin tien lähimmäksi täydellisyyttä kulkevan omien halujen ja tarpeiden kautta - ei minkään ulkoisen ihanteen. Se että olemme itsejämme viekin meidät nähdäkseni lähimmäs sitä mitä voisimme täydellisimmillämme olla. Tästä seuraakin se, että epätäydellisyys tavallaan täydentää täydellisyyttä ja tuo sen paremmin esiin.

Kun sitä vähiten odottaa osasin

Levottomuus, ajatusten puuroisuus ja yleinen sekoilu ovat tulleet viimeisten kuukausien aikana eräänlaisissa puuskissa täysin satunnaisesti. Välillä puuskat hauskuuttavat, mutta joskus ne voivat tuntua jopa väsyttäviltä, kuten tänään. Saas nähdä kuinka näistä selvitään.

Vittumaisuuden julistus

Miksi osa ihmisistä tuntuu olevan äärimmäisen hankalia ja jopa vihamielisiä? Ongelma näiden ihmisten kanssa on todella hankala, jos kyseiset henkilöt voivat käyttää melko suurta valtaa vaikuttaakseen toiseen henkilöön. Tilanne voi äityä todella pahaksi, kun Negatiivisesti ympäristöönsä vaikuttava henkilö tekee lähellä olevien ihmisten elämästä helvettiä. Kun tällaista tapahtuu perhepiirin sisässä, voi muun muassa lasten elämä tuntua äärimmäisen kurjalta ja ahdistavalta. Pahimmillaan tilanne on silloin, kun hankala persoona ei osaa nähdä omaa syyllisyyttään ongelmiin, joita aiheuttaa toisille tai ainakaan myönnä sitä. Kun omia vikojaan ei tunnusta, ei ole minkäänlaista mahdollisuutta kehittyä parempaan suuntaan, sillä silloin ongelmia ei edes ole tai ainakin syy on aina toisissa. Toivonkin kaikille hankalien ihmisten kanssa eläville voimia taisteluun.

Työ

Työ voi usein tuntua todella raskaalta - jopa ylivoimaiselta. Kuitenkin ilman työtä voimme helposti tuntea olomme tarkoituksettomaksi ja turhaksi. Työn puute voi myös aiheuttaa levottomuutta, kun ei ole mitään, mihin energiansa keskittäisi. Työ pitääkin tavallaan ihmisen radallaan. Se pitää olomme turvallisena, kun uskomme tietävämme, mihin suuntaan elämä kulkee. Epävarmuus sen sijaan voisi aiheuttaa suurtakin ahdistusta, ellei oma asennoituminen ole epävarmuudelle myönteinen. Usein onkin hyödyllistä ajatella vain: katsotaan mitä tapahtuu.

Koko nyky-yhteiskunta pyörii työn voimalla. Jokaisen odotetaan kantavan kortensa kekoon tekemällä osansa työstä. Suuren osan nuoruudestamme meitä valmennetaan tulevaan työurakkaan, jota pidetään oikeastaan velvollisuutena, ja ainakin se on varmin tie toimeentuloon. Koska työn tekemistä tai ainakin sen hakemista pidetään lähes itsestäänselvyytenä, on tärkeää, että pystyisi nauttimaan työstään. Tässä kohtaa tärkeää onkin koulutus, mikä antaa pohjan tulevaisuuden työskentelymahdollisuuksille. Omaa uravalintaa ei tulisi tehdä kenenkään muun kuin asianomaisen itse, mikä ei ikävä kyllä toteudu läheskään aina. Monet vanhemmat voivat ohjailla lastensa valintoja haluamaansa suuntaan, mikä ei välttämättä ole lapsen kannalta paras vaihtoehto. Joskus myös kaveripiiri voi vaikuttaa valintoihin, siten ettei valinta ole nuoren kannalta paras hänelle itselleen. Mielestäni lapsia pitäisikin valmintaa jo melko varhaisella iällä itsenäiseen päätöksentekoon ja asioiden pohtimiseen monelta kannalta. Viimeistään lukioiässä nuoren tulisi olla valmis toimimaan lähes täysin itsenäisesti, koska siinä iässä aletaan lähestyä monia tärkeitä päätöksiä. Vastuun kantamisen opettelu onkin yksi tärkeimmistä taidoista, jotta tuntisi hallitsevansa omaa elämäänsä. Vääriä valintoja ei tulisi pelätä kuin ruttoa, sillä jokainen valinta on mahdollisuus oppia.

Kirpeää

Tuntuu kuin viime päivinä suuhuni olisi pusertunut ehtymätön sitruuna, joka jaksaa vetää naamaani irvistykseen, kun kaikki tahtoo sujua hieman nihkeästi. Kaikki sujuu kohtuullisesti ja olo on enimmäkseen hyvä, mutta silti tilanne ei täysin tyydytä. Sitruunavaikutus on iskenyt. Perusmukavan päivärytmin alta tahtoo pyrkiä läpi ikävä tyytymättömyys siitä, että asiat saisivat olla kyllä paljon paremmallakin tolalla. Usein kaipaankin jotain erikoista piristämään tavallista arkea, jotta tuntisin oloni todella tyytyväiseksi. Onneksi näitä erikoisia asioita voi yrittää järjestää tai ainakin niiden tapahtumisen todennäköisyyttä edistää omalla aktiivisella toiminnalla. Siispä ratkaisua sitruunavaikutukselle pohtimaan.

Kahvia ja pullaa

Tasapaino. Koko maailmankaikkeus pyrkii kohti tätä ihanteellista tilaa. Todella paljon on usein liikaa. Pieni määrä voi olla liian vähän. Kasvihuoneilmiö on välttämätön elämälle maapallolla, mutta kiihtyessään liikaa se uhkaakin monia elämänmuotoja. Pienet hiukkaset pyrkivät kohti protonien ja elektronien välistä tasapainoa: negatiivinen varaus pyrkii kohti positiivista, kunnes varaukset ovat tasapainossa. Kun myyriä on liikaa ne kuolevat nälkään ja yhä useampi niistä jää petojen uhriksi, kunnes myyrien määrä on palannut luonnon kantokyvyn rajoihin. Monet muodot ja liikeradat ovat säännönmukaisia. Joko kaikki keksittävissä olevat "tasapainoon" pyrkivät asiat ovat yhtä isoa sattumaa tai sitten jokin ohjaa asioita kohti tasapainoa. Itse uskon, että asiat pyrkivät tasapainoon, koska se on paras mahdollinen tila. Omassa elämässäänkin kannattaa mielestäni pyrkiä kohti tasapainoa, sillä siten voi tuntea olonsa hyväksi, kun mitään ei tunnu olevan liikaa tai liian vähän. Se miten siihen tilaan voi päästä, on täysin riippuvainen omista valinnoista - onko valmis muokkaamaan omaa ajatteluaan ja suhtautumistaan eri asioihin siten, että tasapaino olisi mahdollista saavuttaa? Joskus tasapainoon pääsy voi vaatia valintoja, jotka ovat ristiriidassa sen hetkisen maailmankuvan kanssa.

Kirjoittamisesta ja ajattelusta

Kirjoittaminen on eräs keino toteuttaa itseään ja tehdä jotain luovaa. Siihen liittyy kuitenkin paljon muutakin: aina kun kirjoittaa, joutuu jäsentelemään ajatuksiaan ennen kuin siirtää ne paperille. Kirjoittaminen auttaakin järjestelemään ajatuksia mielessä. Tämän lisäksi olen löytänyt itsestäni uusia puolia ja keksinyt uusia asioita kirjoittaessani. Itse tunnen kirjoittamisen kehittäneen ajatteluani valtavasti. Kirjoittamisprosessi ikään kuin pakottaa minut pysähtymäänm hetkeksi miettimään, jolloin olen päässyt avaamaan itselleni aivan uusia ulottuvuuksia. Mielestäni onkin hassua, jos jotkut ajattelevat pystyvänsä kehittämään ajatteluaan huomattavasti, vain lukemalla muiden tekstejä, sillä jokaisella on tuhansia ajatuksia jossain tietoisuuden rajamailla vain odottamassa täyteen tietoisuuteen pääsemistä. Toki lukeminen ja muiden kuuntelu on erittäin kehittävää toimintaa, mutta sen rinnalla tulisi harjoittaa yksityiskohtaista itsetutkiskelua, johon kirjoittaminen on erinonomainen apuväline.

Tunne on kirjoittamisessa usein hyvin merkittävä tekijä. Kun kirjoittaa tunnetilasta, joka vallitsee kirjoittamishetkellä sisällä, voi tehdä loistavia oivalluksia ja upeita tekstejä. Toisaalta jos yrittää kirjoittaa jostain aivan muusta tunnetilasta kuin mitä tuntee, voi päätyä umpikujaan, kun ei koe minkäänlaista oivalluksen hetkeä tai ei kykene hyvään kuvaukseen tekstissään. Usein jos haluaa kirjoittaa jotain todella erityistä ja hienoa, saattaa olla hyvä idea heittäytyä ajelehtimaan tunnevirran mukaan. Tämä saattaa tuntua kuitenkin joskus jopa tuskalliselta. Samalla kuitenkin voi oppia ymmärtämään paremmin omia reaktioitaan ja syitä tunteiden heilahteluun. Siten voi oppia hallitsemaan itseään paremmin. Tärkeimpänä asiana kirjoittamisessa nostaisin kuitenkin esille, ettei omia ajatuksiaan tulisi vähätellä, sillä rohkea lähestyminen asiaa kohtaan ilman turhaa epävarmuutta mahdollistaa suurimman kehittymisen.

Päivät, jotka luin

Elämääni on mahtunut jo tuhansia päiviä, mutta toiset päivät ovat mieleenpainuvampia kuin toiset - hyvässä tai pahassa. Joskus hyvin erikoinenkin syy voi johtaa, päivän tallentumiseen muistojen valtavaan arkistoon. Tämäkin päivä tuntui päällisin puolin aivan normaalilta päivältä, mutta silti siinä tuntui olevan jotain erikoista. En ole vielä keksinyt mitä. Ehkä syy on se, että tunsin aamusta asti itseni erityisen pirteäksi - suorastaan sähköistyneeksi. Toisaalta syy saattaa olla myös jossakin, mitä joku ystäväni on sanonut. Ihmiset ovatkin jatkuvassa vuorovaikutuksessa - sekä tietoisesti että tiedostamattomasti - ympäristönsä kanssa, minkä vuoksi olemme alttiina erilaisille vaikutteille.

Ympäristö ja kokemamme asiat muokkaavat jatkuvasti persooniamme. Kärjistettynä voisi ajatella, että muokkaannumme joka päivä hieman. Suurilla tapahtumilla on usein selkeä vaikutus ihmisen persoonaan ja ajatteluun, mutta pienet joka päiväiset asiat tekevät paljon hienosäätöä, mikä muokkaa ajattelua johonkin suuntaan. Myös esimerkiksi kirjat voivat tuoda paljonkin lisää elementtejä ajatteluun, mistä saattaa alkaa jopa suurempi muutos mielessä. Kuljemmekin jatkuvasti valtavassa informaatiovirrassa, mikä pakottaa meidät valikoimaan, mitä asioita liitämme ajatteluumme ja mitä hylkäämme. Avoin ja ennakkoluuloton suhtautuminen tähän nirtaan rikastuttaa ajattelua huomattavasti. Mitä useampia ristiriitoja pystymme selvittämään ja sitä kautta liittämään erilaisia näkemyksiä ajatteluumme, sitä viisaammiksi tulemme. Näin ainakin uskon. Tämä päivä kuten myös aiemmat ja tulevat päivätkin ovat mahdollisuuksia oppia valtavasti uutta. Usein jopa kannattaa palata ajatuksissaan taaksepäin johonkin hetkeen ja arvioida se kokonaan uudelleen, sillä siten voi keksiä jotain aivan uutta, koska ajattelumme kypsyy jatkuvasti. Niin kuin kirjankin, elämääkin voi tulkita loputtomista näkökulmista. Esimerkiksi pilkkomalla yhden päivän palasiksi, voi keksiä kokonaisen elämänfilosofian.

Usko

Ihminen voi olla lähestulkoon, mitä ikinä haluaa. Näin ainakin itse uskon. Mielestäni ainut suuri este - erilaisten fyysistä tai henkistä toimintakykyä rajoittavien sairauksien lisäksi - on uskon puute omiin kykyihin. Monet voivat todeta, ettei itsellä ole niin sanottua lahjakkuutta johonkin, mutta se on mielestäni vain tekosyy olla yrittämättä tosissaan. Luovuttaminen "lahjakkuuden" puutteeseen vetoamalla on vain helppo tapa luovuttaa. Koko käsite lahjakkuus pitäisi poistaa, koska siihen uskominen on syy suureen osaan luovuttamisista. Itse pidän onnistumisen avaimena uskoa itseensä ja omaan potentiaaliin/kykyihin. Kuinka muka pystyisimme keskittymään koko tarmollamme päämäärän saavuttamiseen, jos emme uskoisi omiin kykyihimme. Jos ajattelemme, ettemme ole lahjakkaita jossain asiassa, menee osa keskittymisestä omien lahjojen puutteen murehtimiseen. Tällöin ajatus epäonnistumisesta toteutuu paljon helpommin. Usein onkin niin, että ne jotka uskovat olevansa lahjakkaita menestyvät, sillä he uskovat jonkinlaisten luontaisten avujen johdattavan heidät voittoon. Tämän takia he myös usein keskittyvät päämäärään - elleivät tule ylimielisiksi - sillä heille vain taivas on rajana. Sitten on myös niitä ihmisiä, jotka uskovat voivansa menestyä lähes missä tahansa. Usein nämä ihmiset myös ovat menestyjiä.

Hyvien ja ikävien kokemusten on tapana kasautua tietyille ihmisille, mistä on myös tehty tutkimusta psykologiassa. Ainakin ongelmien kasautumiselle on annettu oma termi "Matteus-vaikutus". Itse näenkin ilmiössä ketjureaktion, jossa jokainen kokemus vaikuttaa uskoon itseensä joko myönteisesti tai negatiivisesti, mikä puolestaan vaikuttaa seuraavan kokemukseen joko positiivisesti tai negatiivisesti. Pohja positiivisten tai negatiivisten tapahtumien ketjuille voidaan luoda jo suhteellisen pienenä lapsena. Jos jo pienenä saa oikeanlaisia virikkeitä ja luodaan onnistumisen kokemuksia, voidaan aikaansaada lapselle voimakas usko omiin kykyihin, mikä helpottaa rohkeaa ja avointa suhtautumista erilaisiin asioihin. Toisaalta, jos lasta ei lapsena kannusteta tarpeeksi ja/tai häneltä vaaditaan liikaa, voi se aikaansaada epäonnistumisen tunteita ja johtaa siihen, ettei lapsi luota enää omiin kykyihinsä. Tietenkin tämä on hieman kärjistettyä, mutta se on lähes välttämätöntä asian havainnollistamiseksi. Tämä kirjoitus ei myöskään pohjaudu mihinkään tuntemaani tieteelliseen tutkimukseen, vaan olen tehnyt sen omien havaintojeni ja ihmisten kanssa käymieni keskustelujen pohjalta. Monet voivat olla erimieltä tästä asiasta, mutta ainakin omasta mielestäni usko on avain omien voimavarojen ja aivokapasiteetin tehokkaaseen hyödyntämiseen.

Kuutamouinnilla taivaaseen

Yhden illan aikana ehtii tehdä paljon: syödä, juoda, nauraa, kuunnella musiikkia, uida, syödä vielä vähän ja nauraa hieman enemmän. Illan erityisyyden tajuaa hetkenä, jolloin ei tarvitse sanoa mitään - olla vain. Mukavassa seurassa elämä kuluu turhankin nopeasti, mutta hetket ovat sitäkin erityisempiä. Kun ympäröi itsensä hyvillä ystävillä, voi tuntea olevansa turvassa - olevansa onnellinen. Hiljaisuudessa voi tuntea täydellistä ymmärrystä, sillä kun tietty vaihe on ohitettu, ei tarvita enää sanoja. Voi vain nauttia elämästä ystäviensä kanssa tuntien erityistä yhteyttä. Ystävistään kannattaa pitää huolta, sillä silloin hekin huolehtivat sinusta.

Tuskan liekit (eräs kauan sitten kirjoittamani runo)

Kuljen rappuja alas
Tahtiin illuusion murenevan,
Seinät ympäriltäni rapisevat
Paljastaen todellisuuden
Liekkimeren tuskan.

Kuumottaa liekit kasvojani
Kaikki kyyneleet haihduttaen,
Ulottaa otteensa julman
Aina sydämeen asti
Liekit tuskan.

Vihdoin ulos pääsen
Savu silmiäni kirvelee,
Mut on kuumuus
kaikki kyyneleet haihduttaneet
Liekit tuskan.

Eivät näytä liekit
toisia ihmisiä koskettavan,
Yksinäisenä vaellan läpi
suuren yksityisen helvettini
Liekkien tuskan.

Palovammat vakavat
Kovin paljon polttavat,
Iloa suurta
En tuntemaan pysty
Läpi liekkien tuskan.

Bach

Musiikin voi lajitella monella eri tavalla: on poppia, on rokkia, on hip hoppia, on klassista ja sitten on Bachia. Tämä edesmennyt uskomaton säveltäjä on koskettanut musiikillaan ainakin minua niin syvällä tavalla, etten tiennyut sitä mahdolliseksi ennen kuin kuuntelin hänen sävellyksiään. Harmoninen musiikin virta kulkee koko kehon läpi rauhoittaen, innostaen, tuoden täydellisen tasapainon. Mitään ei ole tarve muuttaa; kaikki on miten kuuluukin. Johann Sebastian Bach saa janoamaan täydellisyyttä.

Ainut asia mitä suren kuunnellessa Bachin musiikkia, on se etten voi kuulla sitä hänen itsensä soittamana. Joka tapauksessa hänen musiikkiaan voi pitää ohjenuorana koko elämälle: pyrkimys kohti harmoniaa ja sitä kautta sisäistä rauhaa. Ihmiselämä ei kestä vuosisatoja, mutta musiikki kestää. Se on ajatonta.

Randomizer

Hajanaisia ajatuksia ja mukavaa mielettömyyttä...

Talitintin kaksi korvaa kohtaavat laulun kaukaa vuorten takaa. Apina katsoo ihmetellen kuuta loistavaa. Ajan taju katoaa, kun ovi kiinni kolahtaa. Alkeisvaraus uuteen arvoon kohoaa. Ongella kiven nokassa mies kelloaan katsoo. Päätänsä puistaa ja ottaa pienen haukun. Leivästä pellon suljetun. Kurkkaa mäyrä kolostaan. Tummat silmät tuikkii ikuista loistoa. Lailla talitintin viimeisen laulun kohtaa.

Muistoksi tylsille hetkille :)

Hetken tie on kevyt

Pohdin hyvin usein, miten haluan elää elämääni. Keiden kanssa haluan viettää elämääni? Mitä kaikkea haluan tehdä? Mitä haluan asettaa elämäni tarkoitukseksi (sehän on kaikkien valittavissa)? Pohdintojeni pohjalta olen saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä haluan elämältäni. Lopulta päädynkin ajattelemaan, miten saavuttaisin haluamani asiat. Kauan mietittyäni asiaa, tajusin etten halua tietää, kuinka saavutan haluamani asiat. Se on mielestäni hetkessä elämisen salaisuus, kun ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tietenkin aina tilaisuuden tullen pyrin ohjaamaan tapahtumia haluamaani suuntaan, mutta usein nämä tilaisuudet tulevat yllättäen. Koska nautin yllätyksellisestä ja hieman epätasaisesta elämisen rytmistä, pyrin minimoimaan kaikenlaisen suunnitelmallisuuden elämästäni. Tietenkin joitain asioita pitää suunnitella etukäteen, mutta liika suunnittelu johtaa helposti turhaan tulevan murehtimiseen, mikä vaikeuttaa hetkestä nauttimista. Suunnittelemattomuus avaa mahdollisuuksia kaiken laisille yllätyksille - mukaville ja ikäville. Yllätykset voivat helposti laukaista monenlaisia tunteita, mikä voi tuntua välillä rasittavalta, mutta ainakaan elämä ei pääse muuttumaan tylsäksi ja liian arkipäiväiseksi.

Jokainen hetki on ikuisuus, hetkiä on päivässä loputtomasti, mutta silti ne kuluvat todella nopeasti loppuun ja jokainen päivä on lahja, jonka saamisesta ei voi olla koskaan täysin varma. Miksi siis ei nauttisi jokaisesta saamastaan hetkestä ja yrittäisi tehdä siitä erityistä. Miksi ei tuntisi jokaista hetkeä kaikilla ruumiinsa osilla ja mielellään? Olemalla täydellisesti läsnä jokaisessa hetkessä, voi myös oppia paljon, kun ei anna asioiden ja tietojen valua huomaamatta ohitseen. Viisautta ei saa murehtimalla tulevaa, vaan havainnoimalla ja ajattelemalla nykyisyyttä koko olemuksellaan. Ylipäätään ajatus, siitä että suunnittelemalla tulevaa, voidaan päästä haluttuun päämäärään ja saavuttaa mahdollisuus nauttia hetkestä, tuntuu hyvin vaikeasti toteutettavalta, Tämä johtuu siitä, että kun lopulta päämäärä on saavutettu, on usein jo seuraava suunniteltava päämäärä ja kaiken maailman aikataulut ajatuksissa. Kyse on siis oravanpyörästä, jossa kallisarvoiset hetket kuluvat elämän aikataulutukseen ja omien tekemisten suunnitteluun aina hautaan asti. Sieltä käsin on jo hieman vaikeampaa suunnitella saatika toteuttaa yhtään mitään. Tietenkin oravanpyörästä voi päästä irti unohtamalla hetkeksi kaikki suunnitelmat ja kulkemalla vain virran mukana. Välillä vain tuntuu, että monilla ihmisillä kyseinen irroittautumisosuus tahtoo jäädä todella lyhyeksi tai kokonaan pitämättä. Omassa tapauksessani tunnen olevani suurimman osan ajastani irrallaan, ja hyppään aina silloin tällöin vähäksi aikaa pyörän kyytiin suunnittelemaan. Mielestäni järjestelmä on oikein toimiva.

Päämäärä

Päämäärä voi olla mitä vain, johon joku yrittää pyrkiä. Samalla henkilöllä voi olla samanaikaisesti useita erilaisia päämääriä, mutta niitä kaikkia yhdistää se, että ne pyritään saavuttamaan. Päämääriin liittyykin aina kysymys: kuinka ne saavutetaan? Useasti voi käydä niin, että yrittämme saavuttaa päämäärän väkipakolla miettimättä sen enempää vaihtoehtoisia keinoja. Monesti uudet keinot ja ajatukset voivat tuntua jopa pelottavilta, kun pitäisi luopua ainakin hetkeksi vanhasta mallista, johon on tottunut. Mitä suuremman merkityksen päämäärälle asettaa, sitä vaikeammalta voi tuntua kokeilla uusia keinoja saavuttaa se. Tämä voikin johtaa siihen, että päätämme itsepäisesti yrittää saavuttaa päämäärän yhdellä tutulla tavalla, joka voi olla huomattavasti heikompi kuin vaihtoehtoinen keino. Lopulta huomaammekin jääneemme oman epäonnistumisen ja muutoksen pelkomme vangeiksi. 

Turhien suorituspaineiden asettamisessa itselle ei ole mitään järkeä. Esimerkiksi koulunkäynnissä uusien opiskelutekniikoiden kokeileminen voi olla todella tuottoisaa, vaikka siinä samalla riskeeraisi muutaman koearvosanan. Eikö pidemmällä aikavälillä olisikin tuottoisampaa ja huomattavasti mukavampaa etsiä itselle sopivimmat opiskelutekniikat turhankin tutun kirjojen läpilukemisen tilalle? Sama ajattelu pätee myös muihinkin asioihin kuten urheiluun. Omassa lajissani keihäänheitossa suoritus koostuu teknisestä osaamisesta ja kehon räjähtävästä voimantuotosta. Kuitenkin etenkin tekniseen puoleen keskittyminen voi tuntua kovin vaikealta yrittäessään heittää mahdollisimman pitkälle, joka siis on päämäärä. Päämäärä voikin sokaista kaikkein olennaisimmalta asialta: keinolta, jolla se saavutetaan. Keihäänheitossa maksimaalinen ja oikeasti suuntautuva voimantuotto on mahdotonta ilman hyvää teknistä suoritusta. Kuitenkin todella usein jokin alkukantainen voima päänsisällä käskee turvautumaan puhtaaseen käsivedon voimaan ja unohtamaan tekniikan. Tämä tie on olennaisesti helpompi, koska vastaukset löytyvät punttisalin yksinkertaisen rautojen vääntämisen parista. Kuitenkin jossakin vaiheessa tulee vastaan hetki, jolloin tajuaakin, etteivät heittojen pituudet kasva, vaikka voima-arvot kohoaisivatkin. Silloin on kuitenkin jo usein liian myöhäistä tajuta toisen - hedelmällisemmän - tien paremmuuden. 

Väkisin yrittämistä näkee kaikkialla, missä on ihmisiä. Ongelmassa on perimmältään kyse uskalluksen puutteesta ja vaivännäön välttämisestä: miksi kokeilla jotain uutta, jos vanhalla tavalla pärjää edes jotenkuten. Itse uskon hyvän tien pois yliyrittämisestä olevan siinä, että myöntää kaiken tämän olevan vain elämää. Pettymyksiä saa tietenkin tulla, mutta niistä pitäisi ottaa opiksi. Jos saa asetettua asiat oikeisiin mittasuhteisiin, ymmärtää että uusia yrityksiä saa, vaikka joskus epäonnistuisikin. Syyllistymmekin väkisin yrittämiseen useimmiten silloin, kun teemme asiasta liian vakavan. On hyvin tärkeä muistaa, että tosissaan yrittäminen ja rento suhtautuminen asiaan ovat mahdollisia samanaikaisesti. Itsehän me sen päätämme kuljemmeko elämämme läpi posket rennosti hölskyen vai hammasta purren.

Kuule mun toive...

Kuunneltuani Arttu Wiskarin kappaletta "Tuntematon potilas" huomasin oloni oudon haikeaksi. Kappale vetosi minuun jostain syystä syvästi, ja aloinkin tutkiskelemaan tarkemmin olotilani syitä. Tajusin, ettei haikeuteni johtunut laulun henkilön selkeästä halusta kuolla, vaan pelkästään vetoamuksesta: "Kuule mun toive!" Laulussa toive kuolemasta on jo melkoisen tunteilla latautunut ja voimakas pyyntö, mutta se saikin minut ajattelemaan paljon yksinkertaisempia pyyntöjä. Ikävän usein tunnen, että minä itse ja monet muut ihmiset ovat kuuroja toisten yksinkertaisille toiveille, joilla voi kuitenkin olla suuri merkitys toiveiden esittäjille.

Toisen toiveen täyttäminen - oli se miten yksinkertainen tahansa - saattaa saada toisen hyvin iloiselle mielelle. Monesti pienet lähes huomaamattomat asiat elämässä kasautuvat isoksi kokonaisuudeksi, joka määrittää tyytyväisyytemme elämäämme. Tietenkin yksittäisillä suurilla asioilla on voimakas vaikutus elämiimme, mutta usein liian suuri osa huomiostamme keskittyy niihin asioihin, siten ettemme enää kiinnitä riittävästi huomiota pieniin merkityksellisiin asioihin. Voimmekin loukata läheisiämme ja ystäviämme murehtiessamme isoja asioita, ja jättämällä niiden vuoksi huomioimatta heidän toiveitaan. Lopulta toistuva kylmäkiskoisuus/puolittainen välinpitämättömyys kasautuvat huonon olon möykyksi. Toisaalta jos osoitamme huoltamme ja huomiotamme ystäviemme asioista vain suuriin murheisiin ja huoliin, voimme saada ystävämme tuntemaan olonsa epämukavaksi. Itse ainakin tahdon nauttia elämän pienistä iloista ja hetkistä, mikä kuitenkin vaikeutuu, jos ystäväni jaksavat koko ajan muistuttaa suuremmista murheista. Koenkin, että suuremmista asioista puhuminen kannattaa jättää asianomaisen aloitteen varaan, sillä silloin hän osoittaa olevansa valmis siihen. Muulloin kannattaa yrittää vain nauttia elämän pienistä iloista, sillä ne voivat saada jopa suuret asiat tuntumaan pienemmiltä. Todellinen välittäminen onkin mielestäni toisen tuntemista ja sen mukaan toimimista. Tällä tavoin voimme saada läheisemme tuntemaan, että toimimme heidän ehtojensa mukaan.

Olisikin mukava huomata kuulevamme toistemme toiveita entistä useammin ja opettelevamme tuntemaan toisiamme paremmin, sillä siten voimme kasvattaa yleistä välittämisen tunnetta. Mukavana lisänä ystävyyssuhteetkin voivat syventyä.

Mutisijat

Törmäsin taas tänään yhteen mutisijaan. Mutisijan tunnistaa helposti yhdestä asiasta: he selostavat omia tekemisiään. Tämän yksilön havaitsin kaupassa niin kuin monet muutkin on mahdollista tavata. He mutisevat tuotteiden nimiä ottaessaan niitä hyllyiltä, laskevat ääneen rahoja ja toteavat juhlavasti "bonukset talteen" luovuttaessaan bonus-kortin kassatyöntekijälle. Lähtiessään kaupasta he supisevat hiljaa, mitä aikovat seuraavaksi tehdä. Mutisijat eivät ole mitenkään haitallisia, eikä heidän tavassaan ole mitään väärää. Itse asiassa heitä voisi pitää eräänlaisina tiedotuksen uran uurtajina: ei tarvitse itse pohtiä, mitä tuokin kaveri tuossa tekee, kun se tiedotetaan sujuvasti reaaliajassa.

Jotkut voivat pitää mutisijoiden tapaa jutustella itsekseen ärsyttävänä, mutta syyllistyttyäni itse saman kaltaiseen toimintaan olen päättänyt asettua mutisijoiden puolelle. En pidä itseäni patologisena tapauksena, mutta ainakin olen havainnut orastavaa mutisemista. Itseni kautta olenkin kehittänyt selitystä mutisemiseen. Mutiseminen on eräänlainen muistikeino, joka muuttuu nopeasti tavaksi. Jos jättää jonkin asian mutisematta, alkaa hetken päästä miettimään tekikö sen. Lopulta asia vaivaa niin paljon, että on pakko käydä tarkistamassa se huomatakseen vain, että se on tehty. Pikku hiljaa mutiseminen alkaakin levitä suureen osaan arjen toimista. Mutiseminen onkin vain tapa muiden joukossa, ja jos joku sanoo sitä ärsyttäväksi, niin kyllä hänelläkin todennäköisesti on tapa, jota joku voi pitää ärsyttävänä. Erilaiset tavat ovat eräänlaisia kulttuuritekijöitä, jotka tekevät ympäristöstämme monimuotoisemman. Ikävä kyllä osa ihmisistä jaksaa valittaa erilaisista tavoista, vaikka todellisuudessa ne aiheuttavat useimmiten hyvin vähän harmia jos lainkaan. Turhan usein havaitsenkin ympärilläni ahdasmielisyyttä suvaitsevaisuuden sijasta. Jotkut eivät vain osaa.

Kesä!

Nyt on taas se aika vuodesta, kun aurinko paistaa, on lämmintä ja ulkona näkee paljon vähäpukeisia ihmisiä. Osa käyttää kesäaikansa hyödyllisesti töiden parissa, kun taas toiset ottavat rennosti ja nauttivat olostaan. Osalla ihmisistä on taas ongelmana, etteivät he oikein tahdo keksiä mitään tekemistä, mikä voi johtaa kesän etenemiseen tuskaisissa merkeissä ajatusten koko ajan pyöriessä siinä, mitä nyt tekisi. Kesä voikin edustaa monia asioita ihmiselle henkilöstä riippuen. Itselleni se merkitsee vapautta ja mahtavia ulkoilusäitä.

Kesään liittyvät mahdollisuudet tuovat kuitenkin myös paineita mukanaan: kukapa haluaisi miettiä kesän jälkeen, että tulipahan heitettyä sekin aika hukkaan? Usein saatammekin asettaa liikoja odotuksia kesälle ja petymme, kun emme saaneetkaan sitä mitä halusimme. Olenkin päättänyt suhtautua tänä vuonna kesään avoimin mielin ja annan asioiden vain edetä omalla tavallaan. Välillä onkin mukava hengähtää ,ja tehdä vain mitä mieleen juolahtaa. Jostain syystä ihmisistä tuntuu tulevan vapaamielisempiä, avoimempia ja riehakkaampia kesäisin, mikä helpottaa improvisointia arjessa, kun monet ovat jo valmiiksi ihan messissä. Kesä onkin hauskanpidon aikaa, jolloin kannattaa nauttia hyvästä seurasta ja tunnelmasta. Ei muuta kuin nauttimaan kauniista kesäsäästä!

Alku

Uusi alku voi tulla eteen koska tahansa. Aina sitä ei tajua heti, mutta hetken mietittyään asiaa tajuaa jonkin muuttuneen. Alkuun liittyy aina odotuksia ja toiveita uudesta tilanteesta. Alut ovatkin todella mielenkiintoisia, sillä niihin liittyy usein jotain tuntematonta ja/tai jännittävää. Alun kihelmöiviä tuntemuksia kannattaa kuitenkin käsitellä varoen, sillä jos jää fiilistelemään liian kauaksi aikaa alkua, voi huomata seisovansa pysäkillä bussin mennessä ohi. Onkin tärkeää muistaa katsoa aina eteensä tilanteesta riippumatta ja tarkkailla saapuvaa kyytiä päämäärään. Siten voi päästä nauttimaan alun jälkeisistä hedelmistä.

Rakkaus...

Maailman tärkeimpiä ja vaikeiten ymmärrettäviä käsitteitä on rakkaus. On hyvin vaikea sanoa toiselle rakastavansa häntä, koska se lause sisältää hyvin paljon - myös sellaista mitä ei itse välttämättä ymmärrä. Milloin omasta rakastumisesta voi olla edes täysin varma? Muutaman yksinkertaisen, mutta silti hyvin monimutkaisen sanan lausuminen vaattii ihmiseltä aivan uudenlaista avautumisen tasoa, joka tekee hänestä hyvin haavoittuvaisen. Torjutuksi ja nolatuksi tulemisen pelot vaanivat tunteidensa avaamisen kanssa kamppailevan henkilön sisällä ja saavat hänet usein käyttäytymään täysin järjen vastaisesti. Ne muutamat nopeat sanat voisivat tarjota niin kovin paljon, mutta silti niihin liittyy pelko ja riski. Raastavaa.

Kahden ihmisen tulokseton toistensa kiertely on raastavaa katsottavaa, kun kumpikaan ei uskalla tehdä aloitetta ja lopulta molemmat luovuttavat odotettuaan turhaan toisen aloitetta. Välillä omien tunteidensa kurimuksessa tuntee olevansa kuin autossa pimeällä tiellä tuijottaen loittonevan auton perävaloja. Tunne voi olla suorastaan tappava, mutta samalla siitä ei halua päästää irti mistään hinnasta. Ristiriitaista. Kuitenkin rakkaus on hyvin olennainen osa meitä kaikkia - halusimme sitä tai emme.

Toisten onnen näkeminen voi tuntua lohduttavalta tai satuttaa hyvinkin paljon oman kaipauksen kasvaessa lähes sietämättömäksi. Samalla tunteeseen sisältyy kuitenkin usein toivo paremmasta huomisesta, mikä auttaa kestämään kaihoa vielä hetken pidempään. Helppoiten itsensä kiduttamisesta pääsisi irti menemällä yksinkertaisesti puhumaan rakkauden kohteensa kanssa. Tähän vaihtoehtoon sisältyy mahdollisuus torjutuksi tulemisesta, mikä murtaisi kaikki toiveiden täyteiset ajatukset yhteisistä hetkistä. Moni ei ole valmis luopumaan niistä, sillä ne voivat tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin tieto omien mahdollisuuksien olemattomuudesta. Tästä syystä itsesäälistä on tullut kiertoteitse rakkauden lähisukulainen ihmisten taistellessa oman toimettomuutensa kanssa.

Maailma on täynnä yksinäisiä romantikkoja, jotka eivät uskalla puhua tunteistaa pelätessään niiden aiheuttamaa voimakasta sysäystä omassa elämässä. Elokuvissa nämä romantikot lopulta saavat kaipaamaansa vastarakkautta pitkän itsensä kanssa käydyn taistelun jälkeen. Todellisuudessa tämä taistelu hävitään tai se kestää liian kauan turhan usein. Myös netti tuo oman haasteensa rakkauden kanssa kamppaileville, sillä sen yleistynyt käyttö on saattanut tehdä monille hyvin vaikeaksi puhua kasvotusten rakkauden kaltaisista asioista, koska netti tuo mukavan itseään suojelevan etäisyyden asiaan. Kuitenkin monien mielstä, myös omasta mielestäni, tärkeät ihmissuhdeasiat tulisi hoitaa kasvotusten, koska se vain tuntuu oikeammalta ja aidommalta. Kuitenkin helpommat ja riskittömämmät tiet tuntuvat liian usein houkuttelevilta. Rakkaus on niin pirun vaikeaa.

Ruoka!

Ruoka on parhaimmillaan hyvää, pahimmillaan paskaa ja lähes joka tapauksessa ihanan lihottavaa - unohdetaan vaan kaikki vähäkaloriset ja -rasvaset ruuat suosiolla. Ruoka onkin suorastaan pirullista: kiihkeä rakkaus johtaa paisumiseen ja ennen aikaiseen kuolemaan, kun taas etäiset välit johtavat riutumiseen, ja jälleen kerran, ennen aikaiseen kuolemaan. Niin sanottu kohtuukulutus on taas jatkuvaa taistelua himoa ja kiusausta vastaan. Ruoka on todellinen ristiriitaisuuksien äiti!

Rakastan ruuanlaittoa suuresti, mikä on luonut monenlaisia ulottuvuuksia suhteeseeni ruokaan. Ruuanvalmistus on eräänlainen luova tapa rakastaa ja osoittaa kiintymystä - luoda jotain uutta. Siten luodaan elämyksiä. suunnittelemalla tarkkaan ruuan voi kokkaustensa uhrin saada tuntemaan haluamiansa tunteita, jotka aiheutuvat erilaisista mauista. Ruualla voit hallita toisen kieltä ainakin hetken. Itse ainakin uskon että ruualla on voimaa, minkä vuoksi pohdinkin, hallitsemmeko me ruokaa vai ruoka meitä. Vastaus todennäköisesti riippuu siitä keneltä kysytään.

Ruualla on salarakkaita, jotka käyvät napostelemassa, kun kukaan ei näe; ja sitten on myös avoimesti ja palavasti ruokaa rakastavia herkuttelijoita niin kuin minä itsekin. Osoitan myös myötätuntoa niille, jotka eivät jaa tunteitani: "Omnomnom... ai että on hyvää! Ette kyl jää paljosta paitsi." No mutta taidanpa tästä lähteä iltapalalle.

Ihmissuhteiden sietämätön vaikeus

Ihmiset ovat todella hankalia - ainakin enimmäkseen. Aina kun luulee tietävänsä mitä toisen ajatuksissa on minkälaiset väli ovat, ihmissuhdepiru hyppää puskista ja kääntää kaiken päälaelleen kuin lepakon yöunet. Sitten painellaan sellaisessa epävarmuuden hernerokkasumussa, ettei voi olla aivan varma siitäkään miten suhteet muualle ovat kunnossa. Epävarmuus on yksi sielun arkkivihollisista.

Miten sitten voimme tuntea elävämme varmalla pohjalla, jos matto on niin kovin helppo vetää jalkojen alta. Vastaus onkin ettemme voi. Varmuus on harhaa, mikä on ikävä, mutta samalla todella lohduttava tosiasia: jos voisimme olla kaikesta varmoja, ei meillä olisi mitään mitä jännittää. Voisimmeko myöskään yllättyä positiivisesti ihmissuhteissa, jos tietäisimme jo kaikki faktat etukäteen. Siihen en osaa ikävä kyllä vastata tyydyttävästi. Saattepahan jotain mietittävää.

Yksi mielenkiintoisimmista ihmissuhdekysymyksistä on, tiedämmekö itsekään ajatuksiamme ja tunteitamme muita kohtaan. Itse en usko tietäväni, mikä mietityttääkin minua usein. Samalla se tarjoaa minulle oivaltamisen hetkiä, kun yhtäkkiä ymmärrän omia ajatuksiani toista kohtaan: yksi askel lähempänä itsensä täyttä tuntemista. Itselleni onkin ollut välillä hämärän peitossa se, mitä haluasin suhteeltani johonkin toiseen henkilöön. Kun sitten vihdoin ymmärrän itseäni, tunnen suurta helpottuneisuutta - epävarmuus on poistunut. Kuitenkaan oman itsensä tunteminen ei poista toisten ihmisten aiheuttamaa epävarmuuden tunnetta: mistä voin tietää, mitä hän haluaa? Tästä johtuukin ihmissuhteiden sietämätön vaikeus, johon on vaikea löytää lääkettä. Koko ongelma juontaa juurensa siihen, etteivät ihmiset osaa avata suutaan ja kertoa ajatuksistaan. Kaikessa ärsyttävyydessään tilanne on kuitenkin täysin ymmärrettävä: ihmiset ovat erilaisia, minkä vuoksi suuta ei välttämättä halua avata. Mitä suurempia tunteita tilanteeseen liittyy, sitä vaikeampi sanojen aarrearkkua on avata. Kannen raottaminen voisi johtaa johonkin todella ihanaan, mutta siihen liittyvä riski itsensä avaamisesta toiselle voi tuntua ylivoimaiselta epävarmuuden takia; entä jos hän ei tunnekaan samoin. Toivo ja usko sekä rohkeus ovatkin avain ihmissuhdesotkuista selviytymiseen, sillä ilman riskejä ei koskaan saavuta haluamaansa.

Vaikka ihmissuhteisiin liittyvät epävarmuustekijät tekevät elämästä sietämättömän vaikeata, ne myös rikastavat elämää: ne tarjoavat huumaavia helpotuksen ja iloisuuden hetkiä, kun selviää, että hän tunteekin samoin. Ilman niitä meidän ei tarvitsisi pohtia asemaamme sosiaalisessa verkostossamme, emmekä välttämättä edes olisi samoja ihmisiä, koska ihmissuhteiden pohdiskelu ja siihen liittyvät tulkinnat, joita teemme muodostavat suuren osan siitä mitä olemme. Paras tapa lähestyä ongelmaa onkin varmaan utelias etsijä-asenne, missä pelko korvautuu kiinnostuksella asioiden etenemiseen. Näin ainakin toivon itseni voivan tehdä.