Elämäni on yhtä erilaisten tunnetilojen hakkaavaa tulitusta, jossa pää menee ihan pyörälle. Ajatukseni karkaavat jatkuvasti kurjan menneisyyden polulle. Poistuminen tältä polulta on paljon vaikeampaa kuin sinne meneminen. Se on kuin virta, joka ei tahdo päästää otteestaan. Kuitenkin virralle periksi antaminen tuntuu lohduttavalta, kun voi vain vajota itsesäälin ja vihan syvyyksiin. Tällaisina hetkinä ajattelen vain itseäni ja omaa kurjuuttani, mikä aina jälkeen päin tuntuu typerältä. Kuitenkin, kun valinnan hetki koittaa, tuntuu virta niin kovin voimakkaalta.
Kun katson muita ihmisiä, mietin usein mitä he ovat elämässään joutuneet kokemaan. Välillä halu kertoa omasta elämästä ja kokemuksista tuntuu ylivoimaiselta, sillä en olisi lähimainkaan se ihminen, mikä nyt olen ilman minulle tapahtuneita asioita. Vaikka kaikki ihmiset muokkautuvat elämänsä varrella tapahtuneiden sattumusten seurauksena, uskon muokkautuneeni erityisen paljon ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. Taidan nostaa itseni jalustalle tällä tavalla, mutta en voi mitään omille ajatuksilleni.
Eniten kaipaan ehkä ymmärrystä toisilta. Toivoisin että ihmiset ympärilläni tuntisivat myös menneisyyteni, koska itse en ole oikein vieläkään pystynyt irrottautumaan siitä, vaikka yritystä on ollut. Asiaa pohtiessani tulen kuitenkin aina siihen tulokseen etten voi irrottautua menneisyydestä, mutta ainakin voin yrittää olla ajattelemasta sitä koko ajan. Koitankin jättää sen jonnekin paikkaan mielessäni, mistä voin kaivaa sen sitä halutessani, mutta missä se ei häiritse elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti