Ja elämä on...

Elämäni on yhtä erilaisten tunnetilojen hakkaavaa tulitusta, jossa pää menee ihan pyörälle. Ajatukseni karkaavat jatkuvasti kurjan menneisyyden polulle. Poistuminen tältä polulta on paljon vaikeampaa kuin sinne meneminen. Se on kuin virta, joka ei tahdo päästää otteestaan. Kuitenkin virralle periksi antaminen tuntuu lohduttavalta, kun voi vain vajota itsesäälin ja vihan syvyyksiin. Tällaisina hetkinä ajattelen vain itseäni ja omaa kurjuuttani, mikä aina jälkeen päin tuntuu typerältä. Kuitenkin, kun valinnan hetki koittaa, tuntuu virta niin kovin voimakkaalta.

Kun katson muita ihmisiä, mietin usein mitä he ovat elämässään joutuneet kokemaan. Välillä halu kertoa omasta elämästä ja kokemuksista tuntuu ylivoimaiselta, sillä en olisi lähimainkaan se ihminen, mikä nyt olen ilman minulle tapahtuneita asioita. Vaikka kaikki ihmiset muokkautuvat elämänsä varrella tapahtuneiden sattumusten seurauksena, uskon muokkautuneeni erityisen paljon ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. Taidan nostaa itseni jalustalle tällä tavalla, mutta en voi mitään omille ajatuksilleni.

Eniten kaipaan ehkä ymmärrystä toisilta. Toivoisin että ihmiset ympärilläni tuntisivat myös menneisyyteni, koska itse en ole oikein vieläkään pystynyt irrottautumaan siitä, vaikka yritystä on ollut. Asiaa pohtiessani tulen kuitenkin aina siihen tulokseen etten voi irrottautua menneisyydestä, mutta ainakin voin yrittää olla ajattelemasta sitä koko ajan. Koitankin jättää sen jonnekin paikkaan mielessäni, mistä voin kaivaa sen sitä halutessani, mutta missä se ei häiritse elämääni.

Aamutuntoja

Oi aamu kylmän viileä. Oi aamu nuhaisen niiskutuksen täyteinen. Oi aamu vilpoinen, pakkassäiden airue.

Kyllä tällaiset aamut saavat Suomen näyttämään kolkolta paikalta. Ja aivan kuin sää ei olisi jo tarpeeksi vaan ihmistenkin pitää olla jäätäviä. Ei Kimi Räikköstä turhaan Jäämieheksi kutsuta, sillä sellaisia me suomalaiset olemme. Kuka tahansa tuntematon, joka istahtaa bussissa jonkun viereen, saa maistaa kylmää katsetta vieressä istuvalta. Takana joku huokaisee helpotuksesta, ettei tarvinnut omaa ruumiinlämpöä laskea pakkasen puolelle. Ulkomaalaiset huomaavat tämän selvästi, mutta suomalaiset ovat pakkasen kestäviä ja harvoin edes huomaavat sitä.

Mitä jos kaikki nostaisimme hieman lämpötilaa kylminä päivinä lämpimällä käytöksellä. Tervehtiminen nostaa lämpötilaa aurinkorantojen tasolle ja halaus tuntuu jo lähes polttavalta puhumattakaan suudelmasta. En kylläkään suosittele halailemaan saati suutelemaan tuntemattomia, mutta tervehtiä voisi. Välillä onkin hauska katsella ihmisten hämmennystä odottamattoman tervehdyksen seurauksena. Siispä hinaamaan lämpötilaa ylöspäin.

Pimeys

Miksi maailmassa on tuskaa? Sitä tulee usein kysyttyä ja vastauksiakin on moneen lähtöön. "Miksiköhän", vastaa fanaattinen ateismin kannattaja ja iskee kuvan sortuneista kaksoistorneista naamalle. Sadistinen vanginvartija vie kierrokselle vankien joukkoon ja tokaisee lopuksi: "Pitäis tappaa tommoset!". Koulun opettaja näyttää joukon kiusaajia työssään ja vaatii fyysistä kurinpitoa takaisin kouluihin, että saataisiin nämä nykynuoret kuriin. Näitä asioita pohtiessa tulee väkisinkin mieleen Pikku kakkonen ja tuttu lausahdus: "Mikä meni väärin?"

Itse näen tuskan syitä muissa tilanteissa. Kaveri tuo näytille sienen johon toinen ystävä tokaisee: "Kivan näköinen tatti." Kaveri tuijottaa silmät pyöreinä: "Se on karvarousku saatana!". Tässä kohtaa voisi tokaista: "Miksiköhän." Kuitenkin pahuus näkyy puhtaimmillaan ilkeän isäpuolen lyödessä viatonta lasta ja uutisissa toistuvissa raiskausjutuissa.

Älkää kuitenkaan etsikö pahuutta ulkopuolelta. Etsikää se pieni paholainen, joka varmastikin asuu meidän kaikkien sisällä. Katsokaa peiliin ja tuijottakaa pahuutta silmästä silmään. Tutkimalla pimeyttä sisälläsi voit voittaa sen, et tuijottamalla sokeasti ulos.

Tästä se lähtee!

En olisi kyllä ikinä uskonut tekeväni tällaista vielä pari vuotta, tai edes kuukautta sitten. Mutta tässä sitä nyt kirjoitellaan Bob Marleyn tahtiin. En tiedäkään mitään niin rentouttavaa kuin reggae, eikä sitä parempaa fiilistelymusiikkia olekaan - ainakaan minun mielestäni. Jopa ruoho - näin syksyisessäkin säässä - näyttää kirkkaan vihreältä reggaen soidessa.

Monena aamuna ja iltana olen pohtinut paikkaani maailmassa. Tämänkin blogin voi tulkita hapuilevaksi yritykseksi löytää maahan pudonnutta taskulamppua elämän pimeydessä. Aika näyttää löydänkö sen vai sattuuko kätteni vain kylmä kivi tai märkä oksa. Eikä pimeys ole edes ainut ongelma matkalla elämän tiellä. Useat jyrkänteet ja kuopat odottavat vain varomatonta matkamiestä uhrikseen. Todellinen soturi kuitenkin nousee aina ylös ja etsii väylän takaisin tielle tai tekee oman tiensä.

Niin kuin otsikossa lukee: Tästä se lähtee! Saa nähdä mihin tie johtaa, mutta olisihan tylsää tietää se jo etukäteen. Elämä jatkuu ja tekstiä tulee lisää. Toivottavasti löydän sisäisen soturini.