Oikeustajusta nationalismiin

Mikä on oikeudenmukaista? Suurin osa on varmasti sitä mieltä, että tietyt teot, kuten murha, ovat rangaistavia ja usein keskustelu pyörii rangaistusten kovuudessa. Monet ovat varmasti myös kanssani samaa mieltä siitä, että toisten kiusaaminen ja syrjiminen on väärin, vaikka niistä ei aina saakaan rangaistusta. Monet ajattelevat myös yritysjohtajien valtavien palkkioiden ja omistajien suurten osinkojen olevan epäoikeudenmukaisia. Kuitenkin varallisuus ja palkkiot ovatkin jo sellainen aihe, jossa ihmisten oikeustajuissa alkaa olla enemmän eroja kuin esimerkiksi murhasta puhuttaessa. Mistä tämä johtuu?

Ei ole olemassa mitään universaalia totuutta siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Ainut ohjenuora, joka nähdäkseni voisi kertoa oikeasta ja väärästä, on omatunto eikä siihenkään voi luottaa, sillä kuka pystyy todistamaan, että ihmiset syntyisivät valmiilla omatunnolla. Meille opetetaan hyvin pienestä pitäen, mikä on oikein ja mikä on väärin. Tämän lisäksi perustamme oikeustajumme siihen, mitä haluamme tai emme halua itsellemme tehtävän, sekä havainnoimalla, mitä muut haluavat tai eivät halua itselleen tehtävän. Tietenkin väitteen paikkansapitävyyteen vaikuttaa se, kiinnostaako tai välitämmekö siitä, mitä muut haluavat. Jotkut saattavat myös ajatella, että joku asia on oikein niin kauan, kun sitä ei tehdä itselle tai jopa niin, että jokin on oikein, vaikka se tapahtuisi itselle sitä haluamatta. Oikeudenmukaisuus onkin hyvin mielipiteitä jakava aihe. Kuitenkin on murhan tapaisia tekoja, jotka suurin osa ihmisistä tuomitsee. Eikö siis hengenriiston ja varkauden kaltaisia rikoksia voisi pitää universaalisti väärinä? Mielestäni ei. Seuraavaksi selitän miksi.

Jotkut vetoavat uskontoihin moraalisina ohjenuorina, mutta itse näen uskontojen vain toistavan lakeja ja ohjeistuksia, jotka ovat olleet välttämättömiä ihmisten elämälle yhteisöissä. Yksilön terveyttä ja omaisuutta suojelevat lait ovat välttämättömiä, kun suuri joukko ihmisiä asettuu elämään samalla alueella. Kuinka moni voisi esimerkiksi luottaa siihen, ettei kukaan 2000 hengen kokoisessa kylässä varastaisi toisilta, jos sitä ei olisi yhteisön laissa kielletty? Kun siirrytään satojen tuhansien tai miljoonien asukkaiden yhteisöihin lisääntyy turvattomuus ennestään. Ilman lakeja fyysisesti vahvemmat yksilöt käyttäisivät heikompiaan hyväkseen, mikä johtaisi heikompien tarpeeseen liittoutua. Kuitenkin tällainen liittouma vaatii yhteisymmärryksen siitä, etteivät jäsenet vahingoita toisiaan. Käytännössä siis sääntöjä/lakeja. Yksittäisten jäsenten rikkeistä voidaan rankaista esimerkiksi erottamalla yksilö yhteisöstä tai kuten nyky-yhteiskunnissa vangitsemalla, sakottamalla tai jopa tappamalla. Laajamittaisempi tottelemattomuus yhteisössä johtaa ennen pitkää yhteisön hajoamiseen jäsenten välisen luottamuspulan vuoksi. Näenkin monien arvojemme pohjaavan niiden välttämättömyyteen yhteiselon kannalta. Kuitenkaan ei ole mitään näyttöä siitä, että toisen hengen- tai omaisuudenriisto olisi väärin minkään muun kuin yhteiskuntarauhan kannalta, ellei näe niitä kieltäviä uskonnollisia tekstejä jumalan tahtona. Tämän tiedostaminen on nähtävissä myös ihmisten toiminnassa, kuten sodissa, joissa on koettu täysin oikeutetuksi tappaa toisen yhteisön jäseniä ja ryöstää heidän omaisuuttaan sotasaaliina. Sodat ovatkin malliesimerkki siitä, miten oman yhteisön oikeuksia ei uloteta koskemaan muiden yhteisöjen jäseniä. Myös esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa on vahvasti esillä "meidän yhteisö vastaan muut yhteisöt" -ajattelu.

Mistä sitten johtuu, että osa ihmisistä on kovin huolestunut muiden yhteisöjen jäsenistä? Nähdäkseni kyse on siitä, kuinka yksilöt kokevat yhteisön. Toiset kokevat kuuluvansa vain oman valtionsa yhteisöön, kun taas toiset kokevat kaikkien maapallon ihmisten kuuluvan yhteisöönsä. Jotkut puolestaan kokevat kuuluvansa ensisijaisesti oman maansa yhteisöön ja toissijaisesti koko maailman kattavaan yhteisöön. Yhteisöllisyys tässä merkityksessä voikin esiintyä lukuisissa eri muodoissa. Viime vuosina koko maailmaa syleilevät näkemykset on nähty ihanteellisina. Kuitenkin kansainvälisessä päätöksenteossa kaikki valtiot ajavat ensisijaisesti oman maansa etua, mistä voi havaita vallitsevan näkemyksen siitä, että omaa pienempää yhteisöä pidetään suurempaa koko maailman kattavaa yhteisöä tärkeämpänä. Tätä yhteisöjen välistä kuilua paikkaamaan on kehitetty kansainvälisiä järjestöjä kuten EU, YK ja vaikkapa Amnesty International. Kuitenkin todellinen maailman kattava yhteisö, johon kaikki kokisivat kuuluvansa ja jota kaikki haluaisivat kehittää, on ainakin toistaiseksi pelkkä haave. Maailmanrauhan kannalta tilanne on ongelmallinen, sillä niin kauan kun yksittäiset yhteisöt pitävät omaa yhteisöään muita tärkeämpinä, tullaan tällä näkemyksellä oikeuttamaan edun hankkimista muihin yhteisöihin nähden ja jopa tuhoamaan muita yhteisöjä oman edun nimissä. Tästä johtuen nationalismi nykyisessä muodossaan on varsin vaarallinen aate, joka mielestäni joutaisi romukoppaan. Mielestäni on upeaa, että maailmassa on useita erilaisia kulttuureja ja omaa kulttuuriaan saa vaalia ja siitä saa olla ylpeä, kunhan siihen ei liitetä ajatusta, että oma kulttuuri ja kansa ovat tärkeämpiä kuin muut. Kuvailemani kaltainen nationalismi voi olla monille hankalaa etenkin sellaisille henkilöille, jotka pelkäävät oman kulttuuri-identiteetin kadottamista kansainvälistyvässä maailmassa. Kysymys: miten pitää kulttuuri voimallisena eristäytymättä; onkin nähdäkseni varsin ajankohtainen.

Tämäkin kirjoitukseni perustuu puhtaasti omiin havaintoihini ja ajatuksiini, eikä mihinkään tuntemaani tieteelliseen tutkimukseen. Kohdelkaa tätä siis sinä, mikä se on: mielipiteenä.

Keskustelusta ja väittelystä

Aina silloin tällöin keskustellessa tai väitellessä saattaavat tunteet kuumeta etenkin, jos näkemykset eroavat huomattavasti toisistaan tai tuntuu ettei vastapuoli suostu ymmärtämään jotain itsestäänselvää asiaa. Silloin saattaa lipsauttaa suustaan, jotain loukkaavaa tai muuten vain hyökkäävää. Tällaisen käytöksen voi usein laittaa hetken huuman piikkiin, mutta kuitenkin se on levinnyt myös kirjoitettuun vuorovaikukseen. Etenkin netin kommenttialueilla olisi aina mahdollisuus ottaa hetki aikaa rauhoittumiseen ja miettiä rakentavaa vastausta, mutta yllättävän moni jättää tämän hyödyntämättä.

Vaikka olisi kuinka varma siitä, että on oikeassa ja vaikka vastapuolen mielipiteet tuntuisivat kuinka oksettavilta tahansa, niin kannattaa pysähtyä hetkeksi ja yrittää kohdella toista kunnioittavasti. Tämä pätee yhtä lailla, vaikka et itse saisikaan kunnioittavaa kohtelua. Miksi sitten muka epäkunnioittavasti käyttäytyvä ansaitsisi kunnioittavaa kohtelua? Kyse ei olekaan siitä ansaitseeko joku kunnioittavaa kohtelua, vaan siitä miltä epäkunnioittava käytös saa itsesi näyttämään. Aggressio luo vaikutelman siitä, ettet kykene käsittelemään tilannetta älylläsi, minkä vuoksi rauhallisempi keskustelija näyttää vakuuttavammalta sellaiselle, joka ei tunne väittelyn aihetta kattavasti, vaikka aggressiivisemman osapuolen argumentit olisivatkin parempia ja totuudenmukaisempia. Onkin todella hölmöä antaa oman suuttumuksen ja turhaantumisen väittelykumppaniin tihkua omiin puheenvuoroihin, jos tavoitteena on vaikuttaa muiden mielipiteisiin. Vaikka oma vastustaja olisikin kaivautunut visusti poteroonsa näkemystensä kanssa, ei se tarkoita, että muut keskustelua seuraavat olisivat. Aggressiivisella käytöksellä ajaakin oman kohderyhmänsä, eri mieltä olevat ja puolueettomat, vastapuolen riveihin tai pitäytymään puolueettomuudessa. Jotkut tyytyvät siihen, että voivat lohduttautua oikeassa olemisestaan samaa mieltä olevien ystäviensä kanssa, mutta itselleni se on laiha lohtu, jos väittelyn tarkoitus - ajatusten vaihto ja vaikuttaminen - on epäonnistunut. Mielestäni kannattaakin selittää asia tarvittaessa, vaikka rautalangasta vääntämällä, vaikka se olisikin turhauttavaa ja ärsyttävää. Kunnioittava sävy on myös hyvä säilyttää, vaikka passiivisaggressiivinen tyyli voikin tuntua houkuttelevalta.

Mitä sitten jos vastapuoli on jatkuvasti hyökkäävä ja loukkaava? Mielestäni tällaisessa tilanteessa kannattaa tyytyä esittämään oma näkemyksensä argumenteineen ja ilmoittaa lähtevänsä keskustelusta koska vastapuoli ei halua pitää keskustelua asiallisena. Itselläni rima on melko matalalla ja poistun usein jo muutaman vyön alle menneen iskun jälkeen keskustelusta. Nähdäkseni hyvän keskustelun lähtökohdat ovat molemminpuolinen avoimuus uusille näkemyksille ja kunnioitus. Jos nämä ehdot eivät toteudu, on keskustelu usein hedelmätöntä. Julkista keskustelua kannattaa mielestäni jatkaa tiettyyn rajaan saakka, vaikka vastapuolella olisikin näkemykset betoniin valettuna, sillä joku ulkopuolinen voi ottaa siitä hyötyä. Turhaan pään seinään hakkaamiseen ja jankkaamiseen ei kannata lähteä, mutta niin kauan, kun uusia ajatuksia tulee keskusteluun, voi se olla hyödyllistä.

Lopuksi haluaisin laittaa muistutukseksi, että kun lähtee keskusteluun, kannattaa tarkastaa itsessään olevan ne ominaisuudet, joita keskustelukumppaniltaan toivoisi. Vaikein ominaisuus on varmaankin avoimuus uusille näkemyksille, sillä omat ajatukset voivat tuntua liian rakkailta päästääkseen niistä irti. Kuitenkin tässäkin olisi hyvä pitää mielessä, ettei myönnytysten tekeminen välttämättä tarkoita sitä, että omaa mielipidettä suuremmassa mittakaavassa täytyisi muuttaa. Pikemminkin saadessaan uutta tietoa tai hyvin perustellun näkemyksen tulisi tätä uutta tietoa punnita jo olemassa olevaa tietoa vasten ja arvioida tilanne uudellee. Voi olla, että tämän seurauksena oma kokonaisnäkemys muuttuu huomattavastikin tai sitten ei juuri ollenkaan. Avoimuus ei tarkoitakaan esimerkiksi tarvetta hyväksyä halveksimaansa ajattelumallia osaksi omaa ajattelua, vaan jatkuvaa oman ajattelun arviointia. Jokainen meistä on joskus väärässä ja se on hyvä pitää mielessä.